Lukiossa tablettejen antaminen opiskelukäyttöön on suhteellisen vähähyötyistä. Sen sijaan että lukiolaiset käyttäisivät niitä opiskelun välineinä, he lähinnä facebookkaavat ja täyttävät loputtomilta tuntuvia hyppytunteja pelaamalla Candy Crushia. IPadien ojentaminen kolmevuotiaille tahmatassuille on täysin järjetöntä. Se, että viettää enemmän kuin kolme tuntia päätteen ääressä joka päivä on jo riippuvuutta. Näin olivat ajatusmallini juurtuneet, ennen kuin tulin Digitaaliset mediat työvälineenä- kurssille.

             Nyt kurssin myötä olen saanut uusia näkökulmia median tarkasteluun: se, että lukiolaisten tablettien käyttö on ennätysten tekoa Candy Crushissa, johtuu ainoastaan siitä, ettei iPadin käyttöä tiedonhakuun ja varsinaiseen oppimiseen ole tarpeeksi ohjeistettu. Kunnon opastus on tärkeää ja tarjoaa jo ihan toisenlaista motivaatiota sähköiseen oppimiseen. Ja kolmevuotiaiden median käyttö on vain hyvä, näin mediaan sosiaalistuminen tapahtuu mediaan kasvamisena, mitä lisääntynyt mediankäyttö pitkälti nykymaailmassa edellyttääkin. Se tapahtuu vähitellen, eikä tule nielaistuksi pakotettuna kertakulauksella. Huomaan, että katseeni mediaan oli aivan turhan ennakkoluuloinen ja kielteinen, yleiseen huolipuheeseen mediasta kytkeytyvä. En usko, että olin asiaa edes kunnolla itse miettinyt ennen kurssia, vaan mukauduin yleisiin käsityksiin sosiaalisen median huonoiksi nostetuista puolista. Median pelikenttä on hyvin laaja, ja parasta siinä on mielestäni jatkuva jakaminen. Tiedonkulku on nopeaa ja vaivatonta.

             Ensimmäinen luento oli tekijä, joka alkoi piirtää säröjä vallitseviin käsityksiini. Se herätti ajatuksia, mitä jos sähköinen kanssakäyminen ei olekaan vain huono ja koukkuunnuttava asia? Jonna Leinonen itseasiassa käsittelee blogitekstissään juuri edellä mainittua koukkuunnuttavuutta hyvällä tavalla. Jos oppiminen on arvostettavaa ja hyvää, tapahtui se sitten mitä kautta hyvänsä, niin eikö se voi olla sillä tavoin ihan yhtä hyväksyttävää sekä paperisesti että sähköisestikin? Toisella luennolla suhtautumisen muuttui yhä pohtivammaksi. Puhuttiin eräästä intialaisesta tutkijasta, joka tutkimuksessaan sijoitti eripuolille Intian köyhimpiä alueita joissa opetuksen taso ja oppiminen olivat alhaisia, tietokoneita tutkiakseen pystyvätkö lapset itsenäisesti pelkkä kone apunaan oppimaan. Lapset oppivat käyttämään konetta, englantia brittiaksentilla joka käytössä oli välttämätöntä ja jopa ymmärtämään osin vaikeaa biologista analyysiä. Oppimistulokset olivat siis uskomattoman huikeita. Analyysiä tarkastellessaan lapset kuitenkin joutuivat ongelmatilanteeseen, sillä he olisivat kaivanneet jonkun kertomaan, että oppimista tosiaan on tapahtunut. He nimittäin hämmentyivät ja tunsivat epäonnistuneensa, kun eivät olleet ymmärtäneet ihan kaikkea näkemäänsä. Tässä juuri tulee esille aidon läsnäolon, lämmön ja kannustuksen tarve; oltaisiin kaivattu konkreettista vierellä oloa. Kenestäkään tosin tuskin pelkkä sähköinen vuorovaikutus on riittävä väline oppimiseen.

          Ryhmän kanssa työskennellessä sai huomata, että monilla oli samankaltaisia ajatuksia mediasta. Uusia ajatuksia heräsi myös enemmän, kun sai pohtia seurassa oppimaansa ja jäsentää mm. luennoilla kuultua. Diginatiiviuskin selkiytyi paremmin, ja tuntui että monet asiat ikään kuin linkittyivät toisiinsa helpommin.

          Jatkossa aion käyttää mediaa enemmän oppimiseen, nyt kun olen tullut enemmän tietoiseksi sen hurjasta potentiaalista oppimisprosessissa. Jaan, ja vastaanotan tietoa eri lähteistä niin, että tiedon muruset kytkeytyvät pääkkysessäni hauskasti: sähköisen sosiaalisella kanssakäymisellä.

 

 

Lähteet:

http://jkangas.livejournal.com/69284.html